'Cause freedom is a lonely road

Kolarista on jo kahdeksan viikkoa. Tuntuu, että aika lentää siivillä enkä saa mitään aikaiseksi. Mulla on kaksi tenttiä rästissä, enkä tiedä missä, milloin ja miten uusintatentteihin ilmoittaudutaan. En tiedä missä niitä tehdään, enkä saa aikaiseksi tiedustella keneltäkään.

Keskiviikon näyttö meni päin helvettiä. Me ei suunniteltu sitä ollenkaan. Olin omassa mielessäni suunnitellut kaiken mitä teen ja sanon, mutta lopulta jäädyin. Seisoin yli puolet ajasta paikallani ja kompuroin työpariin ja näkösuojaksi vedettyjen kaihtimien jalkoihin. En tiennyt mitä mun pitää tehdä, mitä mun pitää sanoa. Työpari mumisi, eikä sanonut suoraan mitä halusi mun tekevän. Mua vitutti, mua itketti, toivoin että homma olisi jo alta pois, että pääsen pois tästä tilanteesta.

Koulussa en tunne oloani tervetulleeksi, en arvostetuksi. Olen kuin toiselta planeetalta. Niin erilainen kuin muut. Muutama tuijottaa, ne kuiskii, tuijottaa lisää. Jos avaan suuni, mua katsotaan kuin olisin vasta oppinut puhumaan. Peräännyn tilanteista ja olen hiljaa niin kauan kuin mahdollista. Välttelen katsekontaktia, en halua olla ryhmätöissä mukana.

Luokanvalvoja hyysää mua. Sekin kertoo jo jotain. Pari kertaa on tehnyt mieli huutaa kaikin voimin MÄ TIEDÄN!! En ole tyhmä. Mä en ole jälkeenjäänyt. Mua ei hyväksytä luokan facebook-ryhmään, joka tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että mä en saa mitään tärkeitä ilmoituksia jotka koskee meidän luokkaa. Puren huulta ja lasken minuutteja. Joko voi lähteä? Voinko mä tänään jäädä kotiin? Kuinka monta kertaa saan olla poissa tältä kurssilta?

Ne ei moikkaa. Kun mä moikkaan niitä, ne tuijottaa kuin saastaa. Mitä sä meille puhut? Ne ei istu mun viereen. Ne ei kysy multa, vaikka tietäisivät mun tietävän vastauksen. Ne nauraa mulle.

Mä vihaan mun luokkaa. Mä en ole osa sitä. Samalla kokoonpanolla pitäisi kestää vielä vuosi.

Aloin taas seurata syömisiäni. Painoa on edelleen yli 66kg, joka tarkoittaa sitä että pudotettavaa on lähemmäs kymmenen kiloa. Välillä mun tekee mieli luovuttaa, välillä mä uskon itseeni enemmän kuin koskaan. Mun mieliala vaihtuu nopeasti. Olen suurimman osan ajasta ärtynyt. Omalle lapselle tyhmästä asiasta ärähtäminen aiheuttaa itselle itkukohtauksen ja hölmistyneen Prinsessan, kun äiti pyytelee anteeksi ja halailee. Mua pelottaa, että mä menetän Prinsessan. Olen nähnyt sellaisia unia joissa menetän Prinsessan, enkä luota lastensuojeluun. Ne ei tunne meitä... Mä en tiedä mitä mä tekisin ilman Prinsessaa. Se on mulle tärkeintä tässä maailmassa, nyt ja aina.

Mikko ei edes välitä siitä, mutta se silti haluaa tehdä meidän elämästä helvettiä. Saako se teinipissiksiltä säälipillua, kun kertoo olevansa kaltoinkohdeltu isä? Se kusipää kertoo kaikille kuinka itsekeskeinen huora mä olen. Mä vihaan sitä "ihmistä" enemmän kuin mitään. Lastensuojelu tuntuu kääntyvän sen puoleen, vaikka sitä epäillään Prinsessan... en mä pysty edes kirjoittamaan sitä. Jos se paljastuu syylliseksi, se ei enää koskaan koske yhteenkään tyttöön. Mä leikkaan sen millikullin irti vaikka kynsisaksilla!

Mua stressaa. Mua itkettää. Mua oksettaa. Mua ahdistaa... Mä tarvitsen jonkun harrastuksen, jossa saan purkaa tätä energiaa. Mulla ei ole autoa, mä pelkään ajamista.

Päätin viikko sitten, etten polta enää. Pienet sille.

kuvat googlesta