'Cause freedom is a lonely road

Kolarista on jo kahdeksan viikkoa. Tuntuu, että aika lentää siivillä enkä saa mitään aikaiseksi. Mulla on kaksi tenttiä rästissä, enkä tiedä missä, milloin ja miten uusintatentteihin ilmoittaudutaan. En tiedä missä niitä tehdään, enkä saa aikaiseksi tiedustella keneltäkään.

Keskiviikon näyttö meni päin helvettiä. Me ei suunniteltu sitä ollenkaan. Olin omassa mielessäni suunnitellut kaiken mitä teen ja sanon, mutta lopulta jäädyin. Seisoin yli puolet ajasta paikallani ja kompuroin työpariin ja näkösuojaksi vedettyjen kaihtimien jalkoihin. En tiennyt mitä mun pitää tehdä, mitä mun pitää sanoa. Työpari mumisi, eikä sanonut suoraan mitä halusi mun tekevän. Mua vitutti, mua itketti, toivoin että homma olisi jo alta pois, että pääsen pois tästä tilanteesta.

Koulussa en tunne oloani tervetulleeksi, en arvostetuksi. Olen kuin toiselta planeetalta. Niin erilainen kuin muut. Muutama tuijottaa, ne kuiskii, tuijottaa lisää. Jos avaan suuni, mua katsotaan kuin olisin vasta oppinut puhumaan. Peräännyn tilanteista ja olen hiljaa niin kauan kuin mahdollista. Välttelen katsekontaktia, en halua olla ryhmätöissä mukana.

Luokanvalvoja hyysää mua. Sekin kertoo jo jotain. Pari kertaa on tehnyt mieli huutaa kaikin voimin MÄ TIEDÄN!! En ole tyhmä. Mä en ole jälkeenjäänyt. Mua ei hyväksytä luokan facebook-ryhmään, joka tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että mä en saa mitään tärkeitä ilmoituksia jotka koskee meidän luokkaa. Puren huulta ja lasken minuutteja. Joko voi lähteä? Voinko mä tänään jäädä kotiin? Kuinka monta kertaa saan olla poissa tältä kurssilta?

Ne ei moikkaa. Kun mä moikkaan niitä, ne tuijottaa kuin saastaa. Mitä sä meille puhut? Ne ei istu mun viereen. Ne ei kysy multa, vaikka tietäisivät mun tietävän vastauksen. Ne nauraa mulle.

Mä vihaan mun luokkaa. Mä en ole osa sitä. Samalla kokoonpanolla pitäisi kestää vielä vuosi.

Aloin taas seurata syömisiäni. Painoa on edelleen yli 66kg, joka tarkoittaa sitä että pudotettavaa on lähemmäs kymmenen kiloa. Välillä mun tekee mieli luovuttaa, välillä mä uskon itseeni enemmän kuin koskaan. Mun mieliala vaihtuu nopeasti. Olen suurimman osan ajasta ärtynyt. Omalle lapselle tyhmästä asiasta ärähtäminen aiheuttaa itselle itkukohtauksen ja hölmistyneen Prinsessan, kun äiti pyytelee anteeksi ja halailee. Mua pelottaa, että mä menetän Prinsessan. Olen nähnyt sellaisia unia joissa menetän Prinsessan, enkä luota lastensuojeluun. Ne ei tunne meitä... Mä en tiedä mitä mä tekisin ilman Prinsessaa. Se on mulle tärkeintä tässä maailmassa, nyt ja aina.

Mikko ei edes välitä siitä, mutta se silti haluaa tehdä meidän elämästä helvettiä. Saako se teinipissiksiltä säälipillua, kun kertoo olevansa kaltoinkohdeltu isä? Se kusipää kertoo kaikille kuinka itsekeskeinen huora mä olen. Mä vihaan sitä "ihmistä" enemmän kuin mitään. Lastensuojelu tuntuu kääntyvän sen puoleen, vaikka sitä epäillään Prinsessan... en mä pysty edes kirjoittamaan sitä. Jos se paljastuu syylliseksi, se ei enää koskaan koske yhteenkään tyttöön. Mä leikkaan sen millikullin irti vaikka kynsisaksilla!

Mua stressaa. Mua itkettää. Mua oksettaa. Mua ahdistaa... Mä tarvitsen jonkun harrastuksen, jossa saan purkaa tätä energiaa. Mulla ei ole autoa, mä pelkään ajamista.

Päätin viikko sitten, etten polta enää. Pienet sille.

kuvat googlesta

Hello December! Please be good to us

Perjantainen postaus meni mönkään, kun netti katkesi. Tai siis naapurit sammuttivat salasana suojaamattoman zyxelinsä... Nyt mulla on käytössä isältä lainassa oleva mokkula sen aikaa, kun saan vakuutukselta rahat uuteen puhelimeen.

Kävin perjantaina hölkkäämässä ja matkaa kertyi 1,70km, ennen kuin molempiin kylkiin iski pahin lihaspistos ikinä. Kipu pakotti mut pysähtymään ja jatkamaan matkaa rauhallisesti kävellen. Loppumatkan sain hölkättyä erittäin tyhmännäköisesti, sillä mun paskana olevat polvet ehti jäykistyä ja kylmentyä. Matkaa kertyi lopulta sen 3,40km ja päätin, että vielä joku päivä mä hölkkään sen läpi helposti. Vaikka kolmesti peräkkäin!

Lauantaina porukoilla kävin hölkkäämässä ja matkaa kertyi jo 1,80km. Mr. Big sai mut hidastamaan kävelyyn. Kuka se Mr. Big oikein on, vai? Se on mun pään sisällä istuva pieni mies, joka hallitsee kaikkia mun ajatuksia. Se nauraa mulle. Lenkillä se kehottaa kävelemään. Se tietää, etten jaksa. Lauantain lenkillä oletin, etten jaksa hölkätä niin pitkälle ja kirosin ääneen, kun pysähdyin. Olisin jaksanut, ei vain huvittanut.

Koko viikonloppu oli taas yhtä herkuttelua ja 30 päivän haasteet jäi tekemättä. Olen siis velkaa 205 kyykkyä ja 1min 15sek lankkua. Aloitin em. haasteet 25. päivä viime kuuta ja toivon niiden tuottavan edes jonkinlaista tulosta. Lenkkejä unohtamatta. Jos jollain on ylimääräistä tahdonvoimaa, niin tänne saa lähettää! :)

Tämä lyhyt, mutta tehokas lausahdus jaksaa motivoida mua aina!

Saavutin jo 66 kilon, ja pelottaa mennä huomenna vaa'alle. Huomenna pitäisi ottaa uudet mitat ja kuvatkin. Taisin pahasti kusta kaikki tämän yhden viikonlopun aikana. Kerron huomenna lisää mitoista sun muista! 

Tässä vielä mainitsemistani haasteista kuvat:

Nyt mä luon itselleni Netflix tilin ja jatkan Breaking Badin tuijottelua. Mulla oli vahvat ennakkoluulot kyseistä sarjaa kohtaan ja eilen tylsyyden tappajana päätin katsoa hetken, ja jäin koukkuun. Ja sitäpaitsi, Aaron Paulia voisi tuijotella loputtomiin ;) Ihanaa joulukuuta kaikille! Kohta alkaa uusi vuosi ja uusi mahdollisuus kaikelle! <3

Just do it

Eilisiä fiiliksiä paperilta:

"Tasan kuukausi kolarista ja hyvä sauma aloittaa laihdutus. Jo parin viikon ajan olen lupaillut itselleni, että suunta kohti parempaa ja kevyempää elämää alkaa nyt, mutta aika heikolta on vaikuttanut.

Päivän maximikalorit olisi unelmissa 1000kcal, mutta eiköhän ne huitele lähempänä 2000:ta. Vielä vuosi sitten kalorit pysyi kurissa, ja vain yhdeksän kuukautta ja seitsemän kiloa sitten 400 kaloria päivässä oksetti.

Tavoitteena on liikkua joka päivä. 30 päivän squat- ja lankkuhaasteen aloitin eilen. Kolmatta kertaa...

Asiat on niin paljon helpompi jättää tekemättä, kuin vain tehdä. Paitsi syömisen suhteen."

Mun tekee koko ajan mieli syödä jotain, ja kun en syö niin alkaa tehdä mieli herkkuja. Herkutteluksi se tänäänkin meni, kun asuntoesittelyn jälkeen käytiin kaupassa. Nyt on maha pullollaan toffeeta ja enkelisuklaata. 

Kuvat googlesta.

Mietteitä hiljaisuuden jälkeen

Anteeksi hiljaisuus. Se johtuu laiskuudesta ja netin puutteesta. Olen kirjoitellut juttuja paperille, ja tässä niistä yksi:

"Miksi mun piti muuttaa pois kuppikselta? Kultaako aika muistot näin nopeasti, vai olivatko löytämäni huonot puolet kerrostaloasumisesta liioiteltuja?

Oliko rattaiden änkeminen hissiin ja niiden sisällä säilyttäminen sittenkään niin kamalaa? Iso kauppa kävelymatkan päässä, samoin koulu ja keskusta.

Autottomuus pistää miettimään. Jos asuisin vielä kuppiksella, en edes tarvitsisi autoa. Vuokra olisi 30 euroa enemmän, sähkö saman verran vähemmän. Bussilippuja ei tarvitsisi ostaa, eikä takkapuita.

Ympäri vuorokauden jostain kuuluu elämisen ääniä. Aamulla kahvia keittäessä oli ihanaa tuijottaa keittiön ikkunasta tiellä kulkevia ihmisiä. Autoja loputtomiin, kiireisiä ihmisiä juoksemassa ja lapsia nauttimassa lumesta ja loskasta. Niillä ei ollut kiire minnekkään.

Viikonloppuisin heräsin aikaisin traktorin jyskeeseen, joka kasasi yöllä satanutta lunta aina vain isommaksi ja isommaksi kasaksi, vieden kahden vierasauton paikan.

Parkkipaikkaa sai vihan tunteeseen asti hakea suurimman osan kuppiksella vietetystä ajasta. Talvella tilanne oli lähes kaoottinen, kun joutui kävelemään kokonaisen korttelin. Seriously?

Onko tässä taas kyse siitä, ettei ihminen osaa arvostaa sitä mitä jo on? Jatkuvasti yritetään etsiä jotain mukavampaa, jotain parempaa. Hetken mielijohteesta tehdään suuriakin päätöksiä, kun aina on kiire. Kaikki halutaan nyt ja heti."

2012

2012

Ikävä pakkasia. Ikävä palelevia poskia ja kirkkaan punaista nenää.

P.S. Eilen satoi ensilumi ♥

Eniten vituttaa kaikki

Lääkkeet katosi, en muistanut että apteekit menee kiinni jo viideltä, olen taas lihonnut, en jaksa hölkätä, en pysty tekemään mitään.

Koko kroppa kutiaa, otsa kukkii, paska ilma, luvassa lauha talvi. Ei ole autoa, eikä tule. Läski ei jaksa hölkätä. Selkä sattuu.

Ainakin sä olet terve. Ai mä vai? En todellakaan.

Tajusin, etten saa laihdutettua koskaan. En tule koskaan olemaan tyytyväinen kroppaani.

Perjantai

Ihanaa, että on vihdoin perjantai. Olen ollut koko viikon väsynyt ja se alkaa painaa jo kunnolla, kun meinasin nukahtaa anatomian tunnilla. Nyt olen kotona hyppytunnin ajan, ja takaisin koululle pitää raahautua tunnin päästä. Tunnin päästä mun pitää myös soittaa ikävä puhelu lastenvalvojalle, sillä mun on pakko vaatia ettei tytön isä näe häntä vähään aikaan.

Eilistä fiilistä

Meillä on niin kauhea sota käynnissä, että isä, sanotaan nyt vaikka Mikko, kostaa helposti tytön kautta mulle. Mikko on häikäilemätön ja psyykkisesti sairas. Ainakin mun diagnoosin mukaan. Vähintään narsisti. 

Tämä olisi Mikon viikonloppu, mutta mä aion tehdä kaikkeni ettei Mikko tyttöä saa. Olen sille jo pitkään sanonut, että pistää asiansa kuntoon jos haluaa vielä tytärtään tavata. Asiat menee aina vaan huonommiksi, eikä se edes yritä. Ei yrittänyt munkaan kanssa ku pari kuukautta toitotin, että jos se ei edes yritä, me muutetaan pois.

Mikolla on lähestymiskielto mua kohtaan ja olin taas eilen oikeudessa sen takia. Menetin hermot totaalisesti ja itkien huusin ja haukuin Mikkoa, syyttäjää, tuomaria... Ei kovinkaan järkevää, mutta Mikkoa ei voisi vähempää kiinnostaa sakot ja mitä mä siitä saan? Poissaolomerkintöjä koulusta, bensakuluja. Valtio saa lisää rahaa eikä Mikko mihinkään siitä muutu.

Ostin eilen seitsemän kinder buenoa ja söin ne kaikki illalla. Niiden piti kestää koko viikonlopun. Pelkästään niistä kertyi yli 1700kcal enkä uskaltanut käydä vaa'alla aamulla.

Onneksi huomenna pääsee luistelemaan pitkästä aikaa <3

Kaikki kuvat googlesta.