'Cause freedom is a lonely road

Kolarista on jo kahdeksan viikkoa. Tuntuu, että aika lentää siivillä enkä saa mitään aikaiseksi. Mulla on kaksi tenttiä rästissä, enkä tiedä missä, milloin ja miten uusintatentteihin ilmoittaudutaan. En tiedä missä niitä tehdään, enkä saa aikaiseksi tiedustella keneltäkään.

Keskiviikon näyttö meni päin helvettiä. Me ei suunniteltu sitä ollenkaan. Olin omassa mielessäni suunnitellut kaiken mitä teen ja sanon, mutta lopulta jäädyin. Seisoin yli puolet ajasta paikallani ja kompuroin työpariin ja näkösuojaksi vedettyjen kaihtimien jalkoihin. En tiennyt mitä mun pitää tehdä, mitä mun pitää sanoa. Työpari mumisi, eikä sanonut suoraan mitä halusi mun tekevän. Mua vitutti, mua itketti, toivoin että homma olisi jo alta pois, että pääsen pois tästä tilanteesta.

Koulussa en tunne oloani tervetulleeksi, en arvostetuksi. Olen kuin toiselta planeetalta. Niin erilainen kuin muut. Muutama tuijottaa, ne kuiskii, tuijottaa lisää. Jos avaan suuni, mua katsotaan kuin olisin vasta oppinut puhumaan. Peräännyn tilanteista ja olen hiljaa niin kauan kuin mahdollista. Välttelen katsekontaktia, en halua olla ryhmätöissä mukana.

Luokanvalvoja hyysää mua. Sekin kertoo jo jotain. Pari kertaa on tehnyt mieli huutaa kaikin voimin MÄ TIEDÄN!! En ole tyhmä. Mä en ole jälkeenjäänyt. Mua ei hyväksytä luokan facebook-ryhmään, joka tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että mä en saa mitään tärkeitä ilmoituksia jotka koskee meidän luokkaa. Puren huulta ja lasken minuutteja. Joko voi lähteä? Voinko mä tänään jäädä kotiin? Kuinka monta kertaa saan olla poissa tältä kurssilta?

Ne ei moikkaa. Kun mä moikkaan niitä, ne tuijottaa kuin saastaa. Mitä sä meille puhut? Ne ei istu mun viereen. Ne ei kysy multa, vaikka tietäisivät mun tietävän vastauksen. Ne nauraa mulle.

Mä vihaan mun luokkaa. Mä en ole osa sitä. Samalla kokoonpanolla pitäisi kestää vielä vuosi.

Aloin taas seurata syömisiäni. Painoa on edelleen yli 66kg, joka tarkoittaa sitä että pudotettavaa on lähemmäs kymmenen kiloa. Välillä mun tekee mieli luovuttaa, välillä mä uskon itseeni enemmän kuin koskaan. Mun mieliala vaihtuu nopeasti. Olen suurimman osan ajasta ärtynyt. Omalle lapselle tyhmästä asiasta ärähtäminen aiheuttaa itselle itkukohtauksen ja hölmistyneen Prinsessan, kun äiti pyytelee anteeksi ja halailee. Mua pelottaa, että mä menetän Prinsessan. Olen nähnyt sellaisia unia joissa menetän Prinsessan, enkä luota lastensuojeluun. Ne ei tunne meitä... Mä en tiedä mitä mä tekisin ilman Prinsessaa. Se on mulle tärkeintä tässä maailmassa, nyt ja aina.

Mikko ei edes välitä siitä, mutta se silti haluaa tehdä meidän elämästä helvettiä. Saako se teinipissiksiltä säälipillua, kun kertoo olevansa kaltoinkohdeltu isä? Se kusipää kertoo kaikille kuinka itsekeskeinen huora mä olen. Mä vihaan sitä "ihmistä" enemmän kuin mitään. Lastensuojelu tuntuu kääntyvän sen puoleen, vaikka sitä epäillään Prinsessan... en mä pysty edes kirjoittamaan sitä. Jos se paljastuu syylliseksi, se ei enää koskaan koske yhteenkään tyttöön. Mä leikkaan sen millikullin irti vaikka kynsisaksilla!

Mua stressaa. Mua itkettää. Mua oksettaa. Mua ahdistaa... Mä tarvitsen jonkun harrastuksen, jossa saan purkaa tätä energiaa. Mulla ei ole autoa, mä pelkään ajamista.

Päätin viikko sitten, etten polta enää. Pienet sille.

kuvat googlesta

Eniten vituttaa kaikki

Lääkkeet katosi, en muistanut että apteekit menee kiinni jo viideltä, olen taas lihonnut, en jaksa hölkätä, en pysty tekemään mitään.

Koko kroppa kutiaa, otsa kukkii, paska ilma, luvassa lauha talvi. Ei ole autoa, eikä tule. Läski ei jaksa hölkätä. Selkä sattuu.

Ainakin sä olet terve. Ai mä vai? En todellakaan.

Tajusin, etten saa laihdutettua koskaan. En tule koskaan olemaan tyytyväinen kroppaani.

Vihaan tätä elämää

Lokakuun viimeinen päivä ja lumen tuloon reilu kaksi viikkoa. Ellei eletä jo aikaa, että taaperretaan vuoratuissa kumisaappaissa koko talvi.

Nyt taas tuntuu, että kaikki alkaa mennä alamäkeen. Kaverin ulkomaalainen mies tulee suomeen muutaman viikon kuluttua ja lupauduin, että se voi tulla meidän kanssa laivalle. Jos mun pikkuveli ei lähde sen takia mukaan, vaikka alustavasti jo lupasi, mä taidan jättää reissun tekemättä. Tulen olemaan kolmas pyörä ja mua ei voisi vähempää kiinnostaa kattella niitten nuoleskelemista.

Mua vituttaa nyt jo.

Vakuutussetä soitteli tänään ja ilmoitti mun auton arvoksi 2000€, johon lisätään turvaistuimen arvo 209€. Nyt vaan odottelen tietoa muista hajonneista/turmeltuneista tavaroista, joihin kuuluu 400 euron edestä sälää sekä uusi puhelin.

Menin koululle lukkarin mukaisesti ja ne päätti nyt vasta pitää matikan viime kurssin päätöksen, eli menin ihan turhaan. Tein kolme paperillista yksikönmuunnoksia ja joka puolelta kuuluu, ei tästä tuu mitää, en mä osaa! Hei c'moon, kurssi loppui jo, ettekä osaa vieläkään!?

Sain osakseni vahingoniloista naurua, kun kukaan luokasta ei tasan tarkkaan tiedä miksi mä klenkkasin, miksi mulla on käsituki ja miksi puolet naamasta on mustelmilla. Ja naurajistako pitäisi tulla hyviäkin hoitajia...

Tää päivä kiinnosti mua melkeen yhtä paljon kun läjä sontaa.